Paavali mainitsee Room. 6:n alussa seitsemän kertaa, että meidät on kuoletettu/ristiinnaulittu pois synnistä ja että me olemme yhtä kuolleita synnille ja yhtä eläviä Jumalalle kuin Jeesus Kristus, koska meidät on kastettu Häneen. Paavalille tämä kaikki on faktaa. Ja sekin on hänelle faktaa, että elämän hengen laki Kristuksessa Jeesuksessa on vapauttanut meidät synnin ja kuoleman laista. Suurin osa "tehkää(mme) parannus" -kirjoituksista tuntuu kuitenkin perustuvan ajatukseen, ettei näin ole asiainlaita, ts. että erilaisista heikkouksistamme voimme vetää sen johtopäätöksen, että jotenkin me vain olemme edelleen synnille eläviä ja että tätä synnille elävyyttämme meidän tulee pyrkiä itsessämme tappamaan "tekemällä parannusta". Eli MEIDÄN tulee kyetä johonkin sellaiseen, mihin Kristus Paavalin vakuutteluista huolimatta ei ristillä sitten kyennytkäään!!! Niinpä tämä (omavan)hurskas parannuksesta koohkaaminen onkin loputon suo ja ikuinen virrenveisuu (se kun perustuu valheeseen). Paavalin mielestä me olemme niin kertakaikkisesti kuolleet synnille, ettei hän edes kelpuuta syntiä niiden asioiden listaan, jotka kenties, mahdollisesti voisivat erottaa meidät Jumalan rakkaudesta (mutta jotka eivät siihen tietenkään kykene). "Sillä minä olen varma siitä, ettei kuolema eikä elämä, ei enkelit eikä henkivallat, ei nykyiset eikä tulevaiset, ei voimat, ei korkeus eikä syvyys, eikä mikään muu luotu voi meitä erottaa Jumalan rakkaudesta, joka on Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme."
Itsensä täydelliseksi julistaminen ja itsensä epätäydelliseksi julistaminen tapahtuvat molemmat ihmisestä itsestä käsin. Ihminen, joka on siis vain ihminen, lausuu molemmat "tuomiot" itsensä yli. Kyse onkin siitä, millä perusteella "tuomio" julistetaan. Epätäydelliseksi julistaminen tapahtuu käsittääkseni aina niin, että ihminen katsoo itseensä, itseään ja elämäänsä, sisäistä ja ulkoista, ja toteaa: "Ei kovin hyvältä näytä", ja lausuu epätäydellisyys-tuomionsa itsensä yli. Mutta tällöin ihminen vertaa itseään johonkin ihanteeseen, joka EI OLE HÄN ITSE. Ihminen on erillinen "minä", ja ihanne, johon hän itseään vertaa, on erillinen Jokin - vaikkapa Mooseksen laki tai Kristuksen esimerkki. Jos "tuomion" on tapahduttava näin - tällaisten ehtojen vallitessa - varmasti kaikki joutuvat antamaan itsestään lausunnon "epätäydellinen".
Mutta Kristuksessa on toisin. Kristuksessa arviota ei suoriteta niin. Kristuksessa ei ole eikä vallitse edellä mainitun kaltaista "erillisyyttä" (siten että Kristus olisi minusta erillinen ja minä Kristuksesta erillinen). Kristuksessa vallitsee YKSEYS. Tästä ja nimenomaan tästä kertovat Viiniköynnös- ja Kristuksen ruumis -vertaukset. Tätä tuntuu ihmisten olevan vaikea käsittää. Viiniköynnöksen oksa ei ole köynnöksestä millään tavoin erillinen eikä ole koskaan ollutkaan; se on yhtä ja samaa orgaanista Ykseyttä, Köynnöstä. Samoin on ruumiinjäsenten kanssa; jos käteni osaisi ajatella ja ajattelisi, ettei se ole osa minua, ei se siltikään olisi minusta erillinen vaan minun käteni - siis MINUA. Samoin on meidän laitamme Kristuksessa; me emme ole Hänestä erillisiä vaan YHTÄ Hänen kanssaan. Ja tässä ykseydessä me olemme tietenkin täydellisiä, koska ei ole olemassa Täydellistä Viiniköynnöstä ilman oksiaan eikä Täydellistä Ihmistä ilman ruumista. TÄMÄ täydellisyys on meidän osamme, ei omasta ansiostamme, vaan Kristuksen ristin ansiosta. Ja TÄMÄ täydellisyys on ja pysyy, koska tämä YKSEYS on ja pysyy. Heti kun me alamme arvioida itseämme jotenkin "erillisinä", me olemme jo leikanneet ajatuksissamme itsemme irti tästä YKSEYDESTÄ, joka on ja pysyy ja joka on totta niin kuin Kristus itse on totta.
Siksi epätäydellisyys-tuomio on omalla laillaan totuus, mutta tuomiona se on vanhentunut; sen ehdot eivät ole enää voimassa, koska syytekirjelmä naulittiin jo ristille ja meidät itsemme erillisinä itseinä lakkautettiin ristillä. Ja kyseinen vanhentunut tuomio perustuu siis siihen harhakuvitelmaan, että me muka olemme edelleen olemuksemme juuria myöten Kristuksesta erillisiä, kun näin ei ole.
Ja koska Jeesuksen Kristuksen veri kiertää kaiken aikaa ruumiissaan, se huuhtelee meitä kaiken aikaa puhdistaen meitä jatkuvasti meidän synneistämme. Joten siksikään meidän ei tarvitse arvioida itseämme vajavaisuuksiemme ja syntiemme perusteella, koska ne häipyvät jatkuvalla syötöllä olemattomiin.
***
Syvälle on juurtunut sellainen virheellinen ajatus, että meidät määritellään ja meitä arvioidaan (ja meidän on sopivaa määritellä ja arvioida itseämme) ajatustemme, ajattelumme, tunteidemme, asenteidemme, laiminlyöntiemme, lankeemustemme ja ties minkä meissä ilmenevän perusteella. Tämä ajatus on Mooseksen lain siamilainen kaksonen, eräänlainen moderni uusitestamentillinen "laki". Tämä on täysin yleisinhimillinen ilmiö. Sanoohan Paavalikin, että "pakanat ovat itse itselleen laki". Mutta koska meidät on kuoletettu pois niin laista, itsestämme kuin itsemme omistamisestakin, emme enää elä me, vaan Kristus meissä. Tällöin on niin, että jo ensimmäinen itsetuomiota hamuava ajatuksen aihiokin on eräänlainen kangastus - kangastus erillisestä (ja samalla vähintäänkin jossakin määrin autonomisesta) itsestä, joka kuvittelee voivansa ryhtyä tuomitsemaan itseään erillisesti ja erillisenä. Ilmaus "itsessämme me olemme vain..." on eräs tämän kangastuksen ilmenemismuoto.